Maanantai

Eilen oli taas riittämättömyyden tunne, ja todellisuus, oikein huipussaan.
Molemmat lapset huutavat, eikä kukaan nuku 15 minuuttia pidempiä pätkiä kerrallaan.
Kolmevuotiaalta on kaikki huonosti ja vauva ei tapansa mukaisesti rauhoitu kuin tissille. Ulkona sataa ja myrskyää, ja sisällä on liikaa aikuisten juttuja tehtäväksi. Koska ulos ei mennä, kiukutellaan sisällä.

Pää sattuu huonosti nukuttujen öiden imetyksistä niin, että kaikki äänet ja valot ovat tuskaa, Duplot kolisevat liikaa, eikä esikoinen lopeta huutamista pyynnöistä huolimatta, mutta oppii illan päätteeksi toistelemaan "piis, piis, ole hiljaa, piis ole hiljaa nyt".
Antaisin mitä vaan saadakseni juoda kupillisen kahvia rauhassa, hiljaisuudessa. Teen päätöksen ostaa lisää korvatulppia.

Enemmän kuin oma riittämättömyys vastata lasten tarpeisiin, minua stressaa ja ärsyttää tämän talon olematon äänieristys. Yritän saada lapset hiljaiseksi heti, kun huuto ja ulina alkaa, koska tiedän, että se kaikki kuuluu lähes yhtä kovalla volyymilla seinän taakse, sunnuntain vapaapäivää viettävien naapureiden korviin.

Illalla esikoinen herättää vauvan jatkuvasti, enkä saa kumpaakaan hiljaiseksi ennen kuin vasta lähes puolen yön aikaan.
Omaa aikaa ei ole edes hetkeä, joten varastan sitä omista, riittämättömistä, yöunistani, vaikka tiedän sen kostautuvan aamulla.

Yö on helvettiä. Esikoinen herää kahdelta, kun on pissannut vaipan ohitse sänkyyn. Vauva herää ja yritän saada molemmat mahdollisimman nopeasti hiljaisiksi, ennen kuin naapuri seinän takana herää. Olihan jännä projekti kuivata sänkyä ja lasta, etsiä esikolle uudet yövaatteet ja pitää vauva rauhallisena.
Vauva nukkuu huonosti koko loppuyön, esikoinen pyörii ja potkii minua naamaan. Herättää kiukullaan taas vauvan. Tuntuu kuin olisin ollut lähes koko yön hereillä, enkä nukkunut yhtään.
0645 vauva herää huutamaan, eikä rauhoitu millään. Nousen ylös vaihtamaan vauvan vaippaa, ja kun vihdoin saan sen takaisin sänkyyn ja rauhoitettua, herää esikoinen itkemään pissahätäänsä ja vauva meinaa herätä taas.
Onneksi lapset nukkuvat vielä hetken ennen herätystä, joka tapahtuu aivan liian aikaisin.

Herätessä pää on yhä kipeä ja päivästä näyttää muodostuvan aivan samanlainen kuin eilisestä.

Päivän positiiviset:

- Kaveri kävi ostamassa uusia korvatulppia, ne blokkaa ihanasti kaiken huudon

- Pääsin rauhassa suihkuun

- Soitin kaupungin kotipalveluun ja sieltä tulee joku jo ylihuomenna katsomaan kuinka syvässä suossa ollaan

Aikuisen taantuma ja kadonneet korvatulpat

Vauva huutaa yhä iltaisin, enkä saa sitä rauhoittumaan yöunille kuin ulkona kävelyllä. Se on siinä vaiheessa jo niin yliväsynyt, että kaikenmoinen stimulus on liikaa. Vauva ei enää huuda ja itke väsymystään vaan kirkuu.
Esikoisparka joutuu usein käymään nukkumaan itsekseen.
Mies lähtee taas töihin ylihuomenna, enkä keksi miten saan nukutukset hoidettua silloin, koska en voi jättää kolmeveetä yksin sisälle ja itse lähteä ulos vauvan kanssa.
Naapuriparat ja vauvaparka. Korvaparat.

Esikoisella on ollut jo jonkin aikaa isompi ikävä sekä isäänsä, että minua. Saattaa öisin herätä itkemään ja huutamaan, päivällä saa raivokohtauksia ja itkee äitiä, mitä ei ennen ole juurikaan tehnyt.
Vauvaa kohtaan esikoinen on ihana ja kiltti, meitä aikuisia kohtaan taas uhmakas ja väkivaltainen.
Tekee todella pahaa kuulla sydäntä raastavia pyyntöjä tulla leikkimään tai halaamaan, kun ei vain pysty, koska on sillä(kin) hetkellä kiinni vauvassa.
Isäkään ei kelpaa, onneksi sentään välillä ja vähän.
Joskus mietin, olisiko sopiva ikäero lapsille ollut lähempänä kouluikää, jolloin kummankin aktiivinen sylintarve olisi ollut pienempi.

Harmittaa, kuinka huonot hermot itsellä on vanhemman lapsen pelleilyjen kanssa.
Kuinka ruokailun hitaus ja vaikeus, tai ulkovaatteiden pukeminen, tuntuvat niin mahdottomilta tilanteilta hoitaa aikuismaisen sujuvasti.
Joskus sitä kykenee olemaan zen, vaikka lapsi huutaa ja kiljuu naama punaisena Ryhmä Haun perään tai leikkii keitettyä spagettia, kun on kiire jonnekin, mutta liian usein, ja aivan varmasti useammin kuin zen, itse vajoaa halpaan jos-et-nyt - uhkailuun.
Sitä saa sitten katua sekä heti, kun lapsella on paha mieli, että viiden vuoden päästä, kun aikuisen aktoriteetti rapisee joka kerta lisää.

Sellaisen taikanappulan haluaisin, joka saa mielen pysymään rauhallisena ja käytöksen aikuismaisena, vaikka korvat huutaa hoosiannaa ja silmässä nykii. Vielä en ole sitä löytänyt.

Ostoslistalle:
- korvatulpat

Uneton pääkaupungissa

Jotenkin veikkaan, että kotiäidin luksuksesta puhuttaessa ei tarkoiteta kääriytymistä tussahsilkkiseen kantoliinaan kello 5 aamulla, kun epätoivoisesti yrittää saada vauvan hiljaiseksi (ettei naapurit häiriinny enää pahemmin), jotta edes joku saisi nukuttua.
Pää jäässä ilman pipoa, paskaiset kotiverkkarit jalassa, kaulassa puklurätti kaulaliinan virkaa toimittamassa ja käsissä leikki-ikäisen kevyet tumput, tallustan päämäärättömästi ympäri lähiötä, vältellen aamuisia koirankusettajia. (Mamidealle kiitokset tehtävänsä tekevistä kantosuojasta ja lisävuoresta, niitten kanssa sai sentään muksu lämpöä, ja mikä tärkeintä, sen pystyi kippaamaan tajuttomana suoraan sänkyyn sisävaatteissaan!)
Johan on eksklusiivinen olo silkkiin käärittynä, oikein tietää olevansa oikealla polulla.

Laitanpas teille myöhemmin kuvan, ei liinasta, vaan tästä arjen luksuksesta, eli mahdollisuudesta poistua kotoa, kun oikeasti haluaisi vain nukkua.
Nyt jatkan unta sen vajaa kaksi tuntia, ennen kuin täytyy herätä viemään esikoista kerhoon.

Ajan subjektiivisuudesta ja sanoista, joita voi käyttää liian usein

Mä vihaan lähtemistä. Kahta kauheammin mä vihaan lähtemistä lapsen, tai useamman, kanssa.
Yleisesti kuitenkin vihaan lähtemistä minne tahansa ja mistä tahansa, kenen tahansa kanssa.

Matkalla oleminen ja liikkuminen ei ole se ongelma, vaan se itse lähteminen. Tavaroiden pakkaaminen, oma pukeminen, lasten pukeminen.
Kun vihdoin pääsen liikkeelle, puolessa välissä rappukäytävää on jo käännyttävä takaisin hakemaan ensimmäinen unohtunut asia, ulos päästyä se seuraava.
Hiki valuu, kolmevuotias känkkäilee ja vauva huutaa kuumuutta ja väsyänsä, itse olen taantunut ehkä neljävuotiaan tasolle.

Olen aina kadehtinut niitä ihmisiä, joille lähteminen on helppoa. Lähteminen kotoa, töistä, bileistä, mistä ikinä.

Mulla on aina hirveä säätö poistua mistä tahansa. Ensin mietin ja suunnittelen sitä lähtemistä, käyn sitä läpi kuin tehtävälistaa. Sitten fiksaan ja säädän, teen hommasta aivan liian suuren numeron.
Juhlissa kuvittelen, että pitää käydä hyvästelemässä kaikki, siitäkin teen numeron. Ihan kuin kukaan olisi siellä juuri minun takiani ja jotenkin jäisi kaipaamaan. Kohteliaisuudet sikseen, riittää kun lähdön hetkellä huikkaa ovelta 'moi', ja muistaa hyvästellä isäntäväen.
Kaiken säätämisen ja miettimisen ja sähläämisen jälkeen onkin jo kiire. Ja helvetillisen kuuma.


Mä vihaan kuumuutta. Lasten kanssa lähtiessäni puen aina esikoisen ensimmäiseksi. Jos sille tulee kuuma, avaan parvekkeen oven, saa mennä sinne odottamaan. Sitten vauvalle uusi vaippa ja vaatetta, viimeiseksi minä itse.
Mistään ei tule yhtään mitään siinä vaiheessa, kun tunnen hien jo valuvan selkää pitkin. Silloin vain sählään, säädän ja kiukuttelen. Ihan kuin kaikki olisi lasten vika, vaikka minulla se ei pysy langat käsissä. Kuumuudessa paha olo ei ole vain fyysistä.

Lapsena meinasin aina myöhästyä (kaikista) kulkuväline(i/)estä. Viime minuutilla juoksin paitaa päälle pukien, hiukset suihkun jäljiltä märkänä ja sotkuisina, kengän nauhat auki, usein kahvikuppi toisessa kädessä. Yleensä ehdin, aina en.
Ala-asteella huoneeni ovelta pulpetilleni oli tasan 72 askelta. Olin varmasti joka aamu myöhässä, koska muistan, että juoksin aina vasta kun kellot jo soi. Haaveilin köysitikkaista keittiön ikkunasta alas koulun pihalle.

Aikuisena olen yleensä aina myöhässä kaikkialta, tai just tasan, mutta en koskaan ajoissa. Aina, kun lähden ajoissa, myöhästyn silti, koska päädyn sillä lisäajalla tekemään jotain ihan muuta, kun kerran "ehtii".
Enää en keksi edes tekosyitä myöhästymiseeni, koska jossain vaiheessa tajusin sen olevan sekä turhaa, että tyhmää. Turha sitä on kaunistella: olen myöhässä, koska lähdin taas liian myöhään.

Kiitos ja anteeksi kaikille, joita olen odotuttanut. Ei ole helppoa olla maailman napa, kun maailma ei pyörikään haluttuun tahtiin.

Aamunaama

Aamusta asti kiukuttaa kuin pientä eläintä.
Olen nukkunut lähes koko yön vauva kiinni tississä ja esikoisen jalat takaraivossani. Kissa herätti vähän väliä vaatiakseen jotain.
Sattuu ja väsyttää.

Ensin esikoinen yrittää tappaa kissan kokovartalohalilla, kiellosta alkaa ulina. Se onneksi taukoaa, kun saa taskulampun aamupottareissulle.
Hammaspesusta alkaa uusi ulina, vai jatkuuko vanha, ei voi tietää. Hampaat pestään, tai itketään ja pestään, lapsi valitsee jälkimmäisen.
Päässä surisee, lasken sataan.

Mies soittaa, ei tule kotiin päästämään minua rauhassa suihkuun, valittelee väsymystä ja rankkaa työiltaa. Katkeruus ja kateus keskeytymättömistä lähes yhdeksän tunnin yöunista nostaa päätään. Lopetan puhelun vetämällä pensaallisen palkokasveja nenäontelooni ja lähes lyömällä luurin korvaan. Itkettää.

Vauvalle vaipan vaihto ja päivävaatteet, sitten nopea kiukun siivittämä imurointi. Vauva huutaa sen ajan sängyllä, kuten aina, jos sen laskee pois sylistä. Tällä kertaa itku ei ahdista, vaan lähinnä painostaa. Esikoisen "älä imuroi"- huuto taas ärsyttää enemmän kuin pitäisi.
Tarvitsen kahvia. Kahvia ja suklaata. Päivän oma ruokalista onkin jo suunniteltu.

Annan esikoiselle retkieväät olohuoneen lattialle: omenaa ja smoothieta. Ihassama, kunhan pysyy hetken pois silmistä.
Ei, en halua apua kahvin keittoon! Tässä lihapasteija, mene retkelle.

Kiukustun lapsellisesti, kun lapsi haluaakin tulla eväineen keittiön ruokapöytään kanssani. Siirrän toiveikkaan laajalti levitettyä lehteäni syrjempään ja virittelen tietokoneelle Lulu-kilpikonnaa.

Lapsi ajelee duploautolla minun aamulehteni päällä, eikä kuuntele, kun kiellän.
Jaksan olla tarpeeksi aikuinen kertoakseni tarinan piiitkästä sarvesta äidin otsassa, joka kasvaa sitä isommaksi, mitä enemmän äitiä harmittaa ja kiukuttaa. Lapsi katsoo kuin idioottia ja menettää kiinnostuksensa, kun ei näe mitään sarvea.
Lopulta, kun uhkaan heittää leluauton pois ellei se pysy pois ulkomaan osion päältä, lapsi uskoo ja pakkeeraa Nallen auton turvaan, toiselle puolelle aamupalalautastaan.

Aamun muita kohokohtia on ollut vastaukset "joko mennään ulos?" - kysymykseen:
"Me ei mennä minnekään"
"Sinä voit mennä ihan minne haluat, minä juon nyt kahvia"
"Äitikin menisi mieluusti minne vain, mutta ei vaan voi"

Parempaa päivää muille!

Yleistyksiä ja sataan laskemista

Nyt on taas hetki, kun tekee mieli yleistää rankasti.

Toimiiko miehen aika jotenkin erilailla, kuin naisen? "Nyt" on joskus vuorokauden sisällä ja "nopeasti" on kaikki minuutista kuuteen tuntiin?

Lapsen kanssa ulos lähteminen ajoissa tarkoittaa noin puoltatoista tuntia siitä, kun lapsi on ensimmäisiä kertoja saanut toiveensa läpi sosiaalisessa mediassa seikkailevan mielen, kolme tuntia siitä, kun mies on avannut silmänsä.
Tämä aika ei kuitenkaan sisällä pukemista ja ovesta ulostautumista, vaan ihan vaan henkisen valmistautumisen ja siirtymisen vessaan ja eteiseen.
Aikaan sisältyy myös turhat pyynnöt lapselle tulla pukemaan päällensä ja uhkaukset siitä, miten ulos ei sitten lähdetä ollenkaan, muttei yhtään toimintaa lapsen kiinni saamiseksi ja pukemiseksi.
Karkuun juokseva lapsi ei ole pukemassa itse päälleen, vaikka kehoituksiin tehdä niin menisi kuinka paljon aikaa.

Toinen yleistys liittyy tekemisten suunnitelmallisuuteen ja turhan säätämisen minimointiin.
Tai enemmänkin tuntuu, että maksimointiin...

Esimerkki yksi:
Lattialla on leluja ja tavaroita, mitkä pitäisi noukkia ennen kuin voi imuroida. Mies poimii tavaroita sieltä täältä, ei suinkaan järjestelmällisesti kaikkia, vaan yhden tuosta, yhden tuolta toiselta puolen huonetta, sitten taas ehkä sen ensimmäisen tavaran vierestä jne. Itsellä palaa hermot, enkä tietysti saa koskaan pidettyä suutani kiinni asiasta. (Toinen vaihtoehto nalkuttamisen sijaan olisi tietysti hakata päätään seinään...)

Esimerkki kaksi:
Kellarikerroksen pyykkituvassa on pyykit odottamassa hakijaansa. Sen sijaan, että ottaisi muksun sinne mukaansa, keräisi pyykit kasseihin valmiiksi ja toisi ne mukanaan ulkoa sisään tullessa, mies hakee pyykit ensin ja sen ajan lapsi odottaa. Vasta sitten puetaan (tunti) ja lähdetään ulos. Ehkä, it seems.

Kun itse on täydellinen, eikä useammankaan lapsen kanssa ulos lähteminen kestä kuin muutaman minuutin, kaikki tämä sattuu aivoihin. (Hahhah, kaikki tietää tämän olevan mahdotonta. Silti!! _Yksi_ lapsi, ilman vaippoja yms, ja uloslähtöön menee lähes kaksi tuntia - rakas mieheni, olet ansainnut tämänkertaisen yleistyksen!)

Utopia AD

Tiedättekö sen tunteen, kun on saanut käydä rauhassa ihanan pitkässä kuumassa suihkussa? Kun tassuttelee sieltä höyryävän raukeana upottavan pitkänukkaista kylppärin mattoa pitkin ensin eteiseen, sitten keittiöön, jossa aamukahvi tuoksuu ja päivän lehti odottaa lukijaansa - kuinka ihana onkaan aloittaa päivänsä kiireettä!

Minä en ainakaan enää tiedä.

Tiedän kyllä miltä tuntuu herätä origaminomaisesta asennosta kolmivuotiaan ulvontaan ja kirjan kulmaan, tai polveen, ohimolla, hoitaa oma suihku vessanraikastimella dödön sijaan ja hiusten pesu käsisuihkulla liian pienessä lavuaarissa, astuen kissan oksennukseen pakottautuessani ulos wc:stä.
Tiedän miltä maksettu Hesarimme näyttää, saatan jopa tuntea sen sivut sormissani, mutta rauhassa lukemaan sitä en enää aamuisin ole ehtinyt kohta kahteen vuoteen. Kuuma kahvi on utopiaa.

Okei, huijaan sen verran, että niinä aamuina, kun esikoista ei ole vietävä vertaisrientoihinsa, ie kerhoon, olen se äiti, joka ensimmäiseksi keittää itselleen kahvia ja istuttaa muksun pädin kanssa viereiseen huoneeseen pois huutamasta. Silloin tällöin ehdin jopa lukea sen lehden, se ei ole niin tarkkaa, mutta aamukahviani ette, pienet perkeleet, saa!

Suunnittelen hankkivani lapsiportin keittiön oveen viimeistää silloin, kun kuopus alkaa vallata tilaa liikkumalla.
Tai sitten joskus vielä saan sen oman huoneen, jonka ovessa on lukko ja teksti "pääsy kielletty!".
I väntan på godot.

Prima nocte

Katsotaas, mitä tästä nyt sitten tulee. Jos on tullakseen.

Tämä on tarpeeseen, yleisön pyynnöstä pyytämättä, syntynyt blogi.
Sellainen perinteine kotiäitiblogi, jossa lapset on puettu joko valkoiseen, tai pastellin sävyihin (värikoodatusti, tietty! Ei pippeli voi mahtua tyttövärisiin vaatteisiin.), jossa pöydät ja lattiat ovat aina pyyhittynä, lelut kerättyinä ja mattojen hapsut suorassa. Jossa hyvin levännyt ja aktiivinen kodin hengetär - minä - harrastan kaikkea tiffanytöistä kirjallisuuspiireihin, aistieni levätessä skandinaavisen minimalistisessa ja vaaleassa sisustuksessa.
Ja iltaisin otan kotiin palaavan, hyväpalkkaisessa työssä käyvän, puolisoni vastaan pöydät terveellisiä ja maukkaita herkkuja notkuen, lapset kohteliaina, nauravina ja suittuina.
Kuten kunnon vaimon ja kotiäidin kuuluu tehdä.

Aion täyttää blogin kauniin kuvin taiteellisesti sommitelluista sohvatyynyistä sesongin väreissä, kynttilöistä verannalla syksyn tummuvaa iltaa vasten ja siinä ohessa muistaa suositella sopivat viinit joka ambiensiin. Oih!

Ja kun lääkkeiden viimeiset huurut ovat haihtuneet, eikä todellisuutta pidä loitolla edes telkeytyminen vessaan juoksevan suihkun alle,  huutavan kolmivuotiaan hakatessa vessan ovea klommoille leikkiautollaan ja kissanpissaisella kumisaappaalla, on aika nostaa kädet ilmaan ja tunnustaa faktat:

• Kodista ei saa nättiä kuin muuttamalla ja jättämällä kaiken taakseen
• Lapsien myyminen jollekin vastaantulijalle on rangaistava teko, eikä varmasti edes helpolla onnistuisi, ainakaan Suomessa
• Toinen lapsi ei mene siinä kuin yksi
• Osta maitoa

Että näin. It's gonna be a bumpy ride!