lauantai 18. lokakuuta 2014

Ajan subjektiivisuudesta ja sanoista, joita voi käyttää liian usein

Mä vihaan lähtemistä. Kahta kauheammin mä vihaan lähtemistä lapsen, tai useamman, kanssa.
Yleisesti kuitenkin vihaan lähtemistä minne tahansa ja mistä tahansa, kenen tahansa kanssa.

Matkalla oleminen ja liikkuminen ei ole se ongelma, vaan se itse lähteminen. Tavaroiden pakkaaminen, oma pukeminen, lasten pukeminen.
Kun vihdoin pääsen liikkeelle, puolessa välissä rappukäytävää on jo käännyttävä takaisin hakemaan ensimmäinen unohtunut asia, ulos päästyä se seuraava.
Hiki valuu, kolmevuotias känkkäilee ja vauva huutaa kuumuutta ja väsyänsä, itse olen taantunut ehkä neljävuotiaan tasolle.

Olen aina kadehtinut niitä ihmisiä, joille lähteminen on helppoa. Lähteminen kotoa, töistä, bileistä, mistä ikinä.

Mulla on aina hirveä säätö poistua mistä tahansa. Ensin mietin ja suunnittelen sitä lähtemistä, käyn sitä läpi kuin tehtävälistaa. Sitten fiksaan ja säädän, teen hommasta aivan liian suuren numeron.
Juhlissa kuvittelen, että pitää käydä hyvästelemässä kaikki, siitäkin teen numeron. Ihan kuin kukaan olisi siellä juuri minun takiani ja jotenkin jäisi kaipaamaan. Kohteliaisuudet sikseen, riittää kun lähdön hetkellä huikkaa ovelta 'moi', ja muistaa hyvästellä isäntäväen.
Kaiken säätämisen ja miettimisen ja sähläämisen jälkeen onkin jo kiire. Ja helvetillisen kuuma.


Mä vihaan kuumuutta. Lasten kanssa lähtiessäni puen aina esikoisen ensimmäiseksi. Jos sille tulee kuuma, avaan parvekkeen oven, saa mennä sinne odottamaan. Sitten vauvalle uusi vaippa ja vaatetta, viimeiseksi minä itse.
Mistään ei tule yhtään mitään siinä vaiheessa, kun tunnen hien jo valuvan selkää pitkin. Silloin vain sählään, säädän ja kiukuttelen. Ihan kuin kaikki olisi lasten vika, vaikka minulla se ei pysy langat käsissä. Kuumuudessa paha olo ei ole vain fyysistä.

Lapsena meinasin aina myöhästyä (kaikista) kulkuväline(i/)estä. Viime minuutilla juoksin paitaa päälle pukien, hiukset suihkun jäljiltä märkänä ja sotkuisina, kengän nauhat auki, usein kahvikuppi toisessa kädessä. Yleensä ehdin, aina en.
Ala-asteella huoneeni ovelta pulpetilleni oli tasan 72 askelta. Olin varmasti joka aamu myöhässä, koska muistan, että juoksin aina vasta kun kellot jo soi. Haaveilin köysitikkaista keittiön ikkunasta alas koulun pihalle.

Aikuisena olen yleensä aina myöhässä kaikkialta, tai just tasan, mutta en koskaan ajoissa. Aina, kun lähden ajoissa, myöhästyn silti, koska päädyn sillä lisäajalla tekemään jotain ihan muuta, kun kerran "ehtii".
Enää en keksi edes tekosyitä myöhästymiseeni, koska jossain vaiheessa tajusin sen olevan sekä turhaa, että tyhmää. Turha sitä on kaunistella: olen myöhässä, koska lähdin taas liian myöhään.

Kiitos ja anteeksi kaikille, joita olen odotuttanut. Ei ole helppoa olla maailman napa, kun maailma ei pyörikään haluttuun tahtiin.

2 kommenttia:

  1. Sympatiat, empatiat ja kaikki muut vastaavanoloiset. Mä olen kanssa huono lähtemään, mutta siksi, että kaikkialla on kylmä. Toki tuskanhiki nousee lähtöä lapsen kanssa tehdessä, mutta sen jälkeen onkin sitten tosi kylmä. Ulkona on kylmä, kaupassa on kylmä, kaikkialla on kylmä. Ja kotona on lämmin. Mitä tästä opimme? Ei kannata lähteä.

    VastaaPoista
  2. Kas, fellow chronicly late ja leaving challenged-ihminen! Ihanaa nähdä että meitä on muitakin olemassa. Nuorempana tuli tuskanhiki jos olikin ajoissa ja joutui odottamaan jossain luennolla tai vastaavassa, helpompaa jos tuli just tasan tai vähän myöhässä solahtaa ovenraosta takapenkille. Tai jos on tosi paljon myöhässä niin helpompaa olla lähtemättä ollenkaan. Onneksi lasten kanssa on vähemmän pakollisia menoja...

    VastaaPoista

Varaan oikeuden olla Oikeaa Mieltä(tm) ja eri mieltä itseni kanssa.